Unen jättämä häilyvä jälki

Liukuportaiden jälkimainingeissa kohtaa kaksi miestä

tanssien, musta ja valkoinen.

Mustan olen nähnyt aiemmin. 

Nyt hänellä on punainen, kapealierinen hattu, 

melkein muovisen näköinen.

Miehet ottavat suuntansa kuin pienet

vaahtopallot, 

jotka tuuli kuljettaa aallon jälkeen pitkin hiekkaa - haipuvaiset, katoavat.

On päiviä, jolloin jokin osa sielua jää roikkumaan unimaailman ja valvemaailman väliin. Unen sirinä. Unen vääntynyt rautanaula. Höyhenen hipaisu. Yön syvimpien hetkien unet kumpuilevat ja leijailevat kuin jatkuvasti muuntuvat pilvet taivaalla. En aivan tavoita niiden viestiä, saa selvää niiden puheesta. Ne ovat nopeita ja voimakkaita kuin salamien väläykset pimeässä, yhtä lähellä ja etäällä kuin vilkuttava tähti. Liikun sisäisesti minussa, niin oudossa tunnussa tavoitellen, hapuillen. Lanka karkaa sormistani yhä uudelleen, purkaantuu, haipuu. Ja kuitenkin tuntuu, että olen lähempänä jotain todellisempaa, totuudellisempaa kuin mikään muu. Siihen paikkaan on ikävä. Se on maailma, joka on eikä kuitenkaan ole. Se on paikka, jossa oleminen on syvää ja läsnäolevaa. Haluaisin tavoittaa jonkin kuvan saadakseni yhteyden, yhdistääkseni nämä kaksi maailmaa toisiinsa eheäksi, mutta näyt karkaavat.

On myös unia, initiaatioita, joista minut herätetään. Ne ohjaavat askeleita, antavat ajan kaarille merkityksiä. Niiden kuvat piirretään mieleeni kirkkaina. Niihin on helppoa luottaa ilman epäilyksiä.

Unissani soi usein musiikki. Joskus yritän tavoittaa päiväaikaan melodioiden tunnun, niiden jännitteen, mutta se ei ole koskaan sama.

Olen saanut unissa yhteydenottoja, jopa avunpyyntöjä. Olen myös vieraillut toisten unissa ja ihmisiä on vieraillut luonani unissaan. Unissani olen kohdannut myös edesmenneitä, esivanhempiani. Usein mieleenpainuneet unet kuitenkin vain kertaavat arkea, toistavat ikivanhoja häpeän kokemuksia tai pelkoja, jotka jo luulin läpikäyneeni. Unien häilyvä maisema on kaikesta huolimatta paikka, johon aina kaipaan palata. Päivätodellisuudessakin parhaita hetkiä ovat ne unenomaisimmat. Hiljaiset hetket, luonto, voimakkaat tunteet nostavat esiin tiloja, jotka lähestyvät unimaisuutta. 

Suvussani on ollut ihmisiä jotka ovat nähneet varoittavia unia. Minä en ole ainakaan vielä kokenut sellaisia. En myöskään osaa ohjata uniani, vaikka joskus olenkin unissani hyvin tietoinen. Seuraan siitä huolimatta niiden sisäistä logiikkaa. Ehkä luotan unieni tietävän minua paremmin, mitä minun tulee kokea, muistaa ja läpikäydä. Muutamiakin kertoja olen päättänyt alkaa harjoittelemaan selkounien näkemistä, mutta se on aina jäänyt pariin iltaiseen harjoitukseen ja sitten unohtunut. Onhan minulla vielä aikaa, vuosia jäljellä opiskella uutta, aueta uuteen.

Unet puhuvat omalla tavallaan muutosten kieltä. Tiedäthän sellaiset klassikkounet, joissa kuljet sisällä talossa, joka voidaankin nähdä sinun sisäisenä rakenteenasi? Minulla on aina ollut talounia. Viimeisimmässä odotin junaa lasteni kanssa. Juna saapui aseman kohdalle, mutta ei pysähtynyt. Se oli loputtoman pitkä. Siksi se kulki hyvin hitaasti. Kun sopiva ovi tuli kohdallemme, kiipesimme vaivattomasti sisään junaan. Asemalaiturilla odottavia valtavia esineitä, jotka eivät liittyneet meidän arkeemme, ei nostettu kyytiin. Niiden vuoksi junan olisi täytynyt pysähtyä. Esineet olivat vanhanaikaisia aseita. Ehkä ne oli hyvä jättää taakseen. Paikalla ei olisi edes ollut ketään, joka olisi voinut nostaa ne sisään. Asema vaikutti hylätyltä. Oli aika lähteä. Kuljimme junan vaunusta toiseen etsien omaa paikkaamme. Toiset vaunuista olivat tavallisia, vaikkakin vanhoja, puupenkillisiä. Niissä istui matkustajia ajanmukaisissa asuissaan. Suurin osa vaunuista oli kuitenkin kuin pieniä kyliä. Niin kuin kokonaisia taloja olisi auennut junan käytävältä. Kun astui sisään jonkun talon ovesta, päätyi aina uudenlaiseen paikkaan. Huomasin, että olin liikkunut näissä kylissä usein aiemminkin. Nyt ne vain oli pakattu junaan ja ne liikkuivat sen mukana jonnekin muualle. Kävelimme aina vain eteenpäin. Ymmärsin, että etsimme oman kotimme ovea, mutta ovia oli niin paljon, että tehtävä tuntui mahdottomalta loputtomassa junassa. Ja entä jos oma ovemme olikin junan toisessa päässä? Olimmehan astuneet sisään keskeltä junaa.

Olen unessa

hitaassa sumussa,

oudossa laulussa,

tarinoiden muuntuvassa virrassa.

Tarinat, 

jotka kuin aallot nousevat 

toistensa takaa ja lomitse,

osuvat rantaan ja palaavat,

sekoittuvat uusiin laineisiin.

Uni on vesi,

linnun keinahdellen putoava höyhen,

sirinä sähkölinjassa,

hitaasti jakautuva pilvenriekale,

valon leikki vastapäisellä seinällä,

kävely ilman päämäärää,

unohtunut ajatus,

rakastumisen hetki,

vääntynyt naula.

Unen jättämä häilyvä jälki

merkitsee minut.

On läpi valveen sävynä läsnä.