top of page

Ihmiseksi kasvamisesta

Writer's picture: www.luovapolku.fiwww.luovapolku.fi



Olen retkeilemässä Jurmon saarella, ulkosaaristossa. Saari on vielä hyvin hiljainen. Ehkä koska saaren kauppaa ei ole vielä avattu kesän vierailijoille. Ehkä on myös hiukan viileää. Välillä tuntuu kuin saarella olisin vain minä ja linnut.


Juuri aamupalaa laitellessani ja syödessäni, katselin merta ja lintuja. Näkyviin ui sorsapoikue emoineen. Pian toisesta suunnasta saapui iso joukko aikuisia sorsia kuin tervehtimään poikasten kanssa kulkevia. Tilanne näytti hyvin sosiaaliselta. Seurailin aikuisten sorsien kiipeilyä kivelle aaltojen joukkoon ja molskahduksia takaisin veteen. Katselin, miten hienosti ne sukeltelivat pinnan alle ruokaa etsiessään. Ja myös ihan pienet poikaset - nekin sukeltelivat jo. Poikaset olivat oppineet uimaan aikuisten mukana ja sukeltamaan upeasti. Ne kuuluivat sorsien yhteisöön ja olivat oppineet sorsien taitoja ollen niissä jo hyviä.


Mietin: sorsilla on sorsien taidot. Mitä ovat ihmisten taidot? Mitä meidän ihmisten on hyvä omaksua ja oppia jo elämää kokeneilta? Mitä tulisi siirtää eteenpäin sukupolvien ketjussa? Tätä pohtiessani, minulle nousi yhtenä tärkeimpänä mieleen yhteyden kokemus. Sorsat tunnistivat toisensa, lähestyivät, tervehtivät, jatkoivat päivän matkaa yhdessä toisistaan huolehtien ja toisiltaan oppien. Osaammeko me ihmiset yhä tämän taidon? Osaammeko siirtää sen sukupolvien ketjussa eteenpäin? Mitä on kasvaminen ihmiseksi?


Kevään ryhmässäni harjoittelimme yhteistä unelmointia. Ryhmästä nousi halu tutkia unelmoinnin kautta sitä, kuinka voimme herättää, jakaa ja ylläpitää rauhaa. Jo alkukeskustelussa nousi esiin sisäinen rauha. Ympärilleen ei voi luoda rauhaa, jos ei koe sitä itsessään. Unelmoinnin aikana nousi esiin kaksi vahvaa näkyä. Ensimmäinen oli yhteyden luominen ja sen kokemuksen välittäminen eteenpäin jokainen tahollaan aina vain uusille ihmisille. Yhteyden synnyttämiseen ei tarvittu muuta kuin läsnäoleminen silmiin katsomalla ja käsien kautta piirin muodostaminen. Piirin muodostamassa virtauksessa oltiin hetki. Olemme yhtä - olemme samaa lajia - olemme ihmisiä. Pohdimmekin, pitäisikö perustaa "ihmisten" piirejä. Näissä piireissä istuttaisiin vain käsikädessä ja kohdattaisiin.


Itse olen saavuttanut parhaiten sisäisen rauhan luonnossa olemalla. Luonto asettaa minut ihmisen kokoiseksi. Yhteydessä luontoon koen oman paikkani ja tapani olla maailmassa ihmisenä. Siihen ei välttämättä tarvita tunturiin kiipeämistä tai kaukaiselle saarelle matkustamista. Lähimetsä tai pihapuukin riittää siihen, että löydämme luonnon itsestämme ja voimme kantaa sitä mukanamme, minne menemmekin. Voin siis tulla piiriin tämän sisäisen rauhan kanssa ihmisenä ja jakaa sen osaltani muille. Jo se sisältää yhteyden siemenen.


Toisessa ryhmän kanssa jakamassamme näyssä kudottiin tai punottiin kaikenvärisiä lankoja yhteen. Samaan kudelmaan mahtuivat kaikki värit ja laadut. Toisen näyn viestinä voisikin pitää hyväksymistä; erilaisuuden hyväksymistä.


Yksinkertaista, mutta osaammeko välittää näitä asioita lapsillemme, uusille sukupolville? Osaammeko näitä itse? Kuinka hyvä olet hyväksymään ihmisten moninaisuuden? Kuinka valmis olet muodostamaan yhteyden toisiin ihmisiin?


Kyllä - olen kokenut itse tässä elämässä yksinäisyyttä ja yksin jättämistä. Se on yksi syy siihen, miksi teen tätä työtäni. Haluan tarjota tiloja, joissa kohdata muita samanarvoisesti. Haluan kohdata ihmisiä ja kasvaa omassa ihmisenä olemisen taidossani. Haluan kohdata jokaisen omanlaisenaan, arvottamatta. Luin juuri kirjan, jossa kuvattiin sitä, kuinka ihminen, joka sidotaan liian tiukkoihin raameihin vapautensa menettäen, eikä saa olla yhteydessä muihin ihmisiin, menettää ihmisyytensä; minuutensa. Vasta yhteydessä muihin, voimme oppia muita tärkeitä taitoja.


Shamanistiseksi ymmärrettävä maailmankuva on vallinnut hyvin monissa ihmisten kulttuureissa ympäri maailman. Siihen on liittynyt osana luontoa eläminen ja oman "ihmisluonnon" ymmärtäminen. Siihen on liittynyt myös sukupolvien rajat ylittävä yhteisöllisyys. Yhteys on ylittänyt jopa elävien ja kuolleiden välisen rajan. Myös edesmenneet ovat olleet osa yhteisöä. Edellisiltä sukupolvilta opittuja tietoja ja taitoja on arvostettu ja kunnioitettu ja siirretty sukupolvelta toiselle. Tämä on tapahtunut paljon yhdessä olemisen ja tekemisen kautta. Toki paljon varmasti myös virheistä oppien. Tällaista yhteyden löytämistä haluan herätellä uudestaan kohtaaminen kohtaamiselta kuunnellen ja tarinoiden, ollen läsnä. Teemme yhdessä ja jaamme kokemaamme. Teemme yhdessä ylittäen erilaisuuden rajat, sukupolvien rajat ja yhteiskunnan asettamat rajat, jotka nekin voivat estää meitä kohtaamasta toisiamme ihmisinä.


Hyvin yksinkertaista? Tarkoituksenani ei ole olla idealistinen ja jotain kauan sitten mennyttä ihannoiva. Yhteiskunnissa ja yhteisöissä ennen meitä on ollut paljon haasteita ja vaikeuksia. Voimme oppia niistä. Samoja virheitä ei tietenkään kannata toistaa. Mutta haluan uskoa, että kulttuureissa, jotka elivät yhteydessä luontoon, useampi koki sisäistä rauhaa ja pystyi jakamaan sen myös ulospäin. Useampi pystyi olemaan yhteydessä muihin. Oppimaan yhteyden jo lapsena vain muiden ihmisten sekä luonnon kanssa olemalla. Useampi oli enemmän ihminen sellaisena kuin meidän luontomme ihmisinä on. Jakakaamme siis tarinoita, unelmia ja näkyjä ja löydetään myös yhdessä keinoja elää rohkeasti niiden mukaisesti. Ollaan läsnä toisillemme ihmisinä ja läsnä ihmisinä tälle maailmalle.



Ystävyys - veden hioma kivi.

Jokainen särmä on hioutunut hitaasti, lempeästi pehmeten.

Silti ydin, kiven olemus ja laatu, on säilynyt.


Haljenneenkin kiven muoto pehmenee, kun sille antaa aikaa.

Auringossa lämmenneet kivet ovat kuin ihon kosketus iholla.


Aallot työntävät kivet rannoille.

Ne ottavat paikkansa limittäin ja lomittain,

hioutuvat toisiaan vasten.

Toisinaan kulkeutuvat pois.





Recent Posts

See All

Comments


tilaamalla luovan polun uutiskirjeen

saat uutiset tulevista tapahtumista suoraan sähköpostiisi

Tervetuloa Luovan Polun listalle.

luova polku

| Hanna Ojanen | luovapolku@gmail.com

© Kuvat ja tekstit: Hanna Ojanen 2020 | Verkkosivut: Elina Palosaari

bottom of page